Tapaus Cheonan

Etelä-Korean hallitus päätti 20.05.2010 syyttää pohjoista naapuriaan sotalaivansa upottamisesta torpedoiskulla. Cheonan-alus upposi lähellä Bangyongin saarta Korean länsirannikolla 26.maaliskuuta 2010 ja vei mennessään 46 eteläkorealaista merisotilasta.

Välittömästi Etelä-Korean hallituksen syytöksen jälkeen maan isoveli Yhdysvallat yhtyi kuoroon ja aikoo nyt ”kostaa” Pohjois-Korealle. Asia viedään mitä ilmeisemmin YK:n turvallisuusneuvostoon, missä Pohjois-Korealle aiotaan vaatia tiukkoja talouspakotteita ja entistä laajempaa kansainvälistä eristämistä.

Etelä-Korean hallituksen palkkaaman kansainvälisen ”tutkimuskomission” syytös pohjoiskorealaisen sukellusveneen tekemästä torpedoiskusta on sikäli erikoinen, että viikkojen ajan sekä Etelä-Korean sotaministeriö että maata miehittävät Yhdysvaltain asevoimat suhtautuivat epäillen pohjoisen osuuteen aluksen uppoamisessa. Esimerkiksi USA:n Etelä-Korean joukkojen (USFK) komentaja, kenraali Walter Sharp totesi 6.huhtikuuta tiedotustilaisuudessaan seuraavaa: ”Me Yhteisjoukkojen ja Korean tasavallan armeijan esikunnassa seuraamme erittäin tarkasti Pohjois-Koreaa vuoden jokaisena päivänä ja teemme sitä parhaillaankin. Ja kuten sanottu, emme nähneet mitään epätavallista liikettä tuona [Cheonanin upottamisen] aikana.”

Lausunto tuli muutama päivä sen jälkeen kun USA:n varaulkoministeri James Steinberg oli todennut, ettei ole mitään syytä epäillä Pohjois-Korean olleen sota-aluksen upottamisen takana.

Yllättäen asia kääntyykin päälaelleen ja pohjoinen leimataan nyt syylliseksi; kun USA:n miehitysjoukot ja Etelä-Korean armeija eivät olleet aiemmin havainneet mitään epätavallista liikettä alueella, etelä ilmoittaakin yllättäen havainneensa pohjoiskorealaisten sukkelusveneiden lähteneen länsimeren tukikohdastaan muutama päivä ennen uppoamista ja palanneen takaisin muutama päivä sen jälkeen. Todisteeksi Pohjois-Korean syyllisyydestä esitetään samoin Etelä-Korean seitsemän vuotta sitten nappaamaa pohjoiskorealaista torpedoa, joka kuulemma muistuttaa ominaisuuksiltaan samaa, millä Cheonan upotettiin. Nämä todisteet ovatkin saaneet pohjoiskorealaislehdet ironisesti kyselemään, miten tällaiset ”todisteet” löydetään vasta kuukausia tapahtuman jälkeen, vaikka Etelä-Korean ja USA:n armeijat pelaavat tieteen ja tekniikan aikakauden huippuvälineistöllä?

20.05. Pohjois-Korean Kansanarmeija julisti tiedonannon Cheonanin upottamisesta ja kiisti syyllisyytensä jo toistamiseen. Kuten tavallisesti retoriikassaan, Kansanarmeija ilmoitti olevansa valmistautunut vaikka sotaan, mikäli USA ja Lee Myung Bakin hallinto ryhtyvät sotilaallisiin painostustoimenpiteisiin asiassa. Ja kuten myös tavallista, tiedotusvälineet pitkin maailmaa kirkuvat ”Pohjois-Korean uhittelevan jälleen sodalla”. Samaisessa tiedonannossa KDKT:n kansallinen puolustuskomissio ilmoitti kantaansa vahvistaakseen olevansa valmis vaikka heti lähettämään tutkijaryhmän Etelä-Koreaan tutustumaan ”todisteisiin”. Luonnollisesti tätä eivät kansainväliset uutistoimistot muistaneet jutuissaan mainita ja taitaapa olla niin, ettei Etelä-Korean hallinto halua Pohjoista veljeään todisteidensa äärelle päästää.

Kenen alueella alus upposi?

Cheonanin uppoamispaikka sijaitsee lähellä Bangyongin saarta Keltaisella Merellä. Tältä pieneltä ja kauniilta, korealaisille kristityille historiallisesti merkittävältä saarelta voi kirkkaalla ilmalla nähdä selvästi Ryongonin maakuntaan, Pohjois-Korean länsirannikolle. Saarelta onkin matkaa Korean Demokraattiseen Kansantasavaltaan vain muutama kymmenen kilometriä. Etelä-Korean maaperälle matkaa puolestaan on satoja kilometrejä. Saari ei ole sijaintiaan valinnut, mutta sen vierestä kulkevan rajan sen sijaan ovat ihmiset päättäneet; Bangyongin ja Ryongongin välissä menee Koreoiden meriraja, josta viimeiset 60 vuotta on kiistelty verisesti.

Kiista merirajasta syntyi pian Korean sodan aseleposopimuksen jälkeen. Aseleposopimuksen mukaan kaikista rajoista (mukaanlukien meri-sellaisista) on neuvoteltava ja päätettävä yhdessä; tuossa yhteydessä merirajoista ei kuitenkaan vielä sovittu. Pian aselevon jälkeen USA kuitenkin yksipuolisesti määritteli merirajat. Pohjois-Korea raivostui, sillä läntinen raja kulki pitkän matkaa aivan sen rannikon tuntumasta ja vei siltä monia sen vaikutuspiiriin kuuluvia saaria. 1950-luvun maailmanpoliittisessa tilanteessa Pohjoinen ei kuitenkaan voinut muuta, kuin tyytyä tuloksetta vetoamaan kansainvälisiin järjestöihin. Tilanne pysyi ennallaan ja USA suurvaltana sai ”legimitoitua” rajan karttoihin. Röyhkeän rajanvedon jälkeen Pohjois- ja Etelä-Korea ovat satoja kertoja olleet nokitusten merellä ja vaihdelleet laukauksia harva se vuosi – kuolonuhreja niittäen. Pohjois-Korea on toistuvasti vaatinut palautettavaksi niitä merirajoja, jotka olivat voimassa ennen Korean sotaa (1950-1953). Cheonanin uppoamispaikka sijaitsee aluella, joka pohjoisen mukaan juridisesti kuuluu sille.

Mikäli Pohjois-Korean syyllisyys käy luotettavasti ilmi, syntyy mielenkiintoinen tilanne; millä selityksellä esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvosto voi asettaa sanktioita Pohjois-Korealle, joka on upottanut juridisesti sille kuuluvalle merialueelle tunkeutuneen vihollisen sotalaivan? Etelä- ja Pohjois-Koreahan ovat edelleen teknisesti sotatilassa. Aiheellinen kysymys on tietysti teoreettinen, sillä tiedämme, ettei suurvaltapolitiikassa tai YK:n tuvallisuusneuvostossa ennenkään logiikka ole kovin tärkeää roolia näytellyt.

Kuka tai mikä upotti Cheonanin?

Pohjois-Korean lisäksi epäiltyjen listalle nousevat eteläkorealaisten itsensä aiheuttama onnettomuus tai mahdollinen ulkopuolinen tekijä. Salaperäistä ulkopuolista tekijää on arvuuteltu pitkin maailmaa ja tämä arvuuttelu on saamassa jo salaliittoteorioiden piirteitä. Korean niemimaalla mikään ei ole mahdotonta, mutta viimekädessä faktat ovat usein kristallinkirkkaat. Luonnollisena kolmantena osapuolena on esitetty Yhdysvaltoja, joiden imperialistiset geostrategiset edut kulminoituvat alueella ja jonka miehitys Etelä-Koreassa on pitänyt Korean kahtiajaettuna.

Yhdysvaltoja ei kuitenkaan voi suoraa syyttää dekkarimaisesti lavastetusta provokaatiosta Pohjois-Korean nitistämiseksi, kuten joissain hurjimmissa väitteissä esitetään. USA:n syyllisyys saattaa olla paljon yksinkertaisempaa laatua; Kymmeniä vuosia USA:n sotavoimat ovat järjestäneet vuosittaisia sotaharjoituksia Korean niemimaalla. Näiden harjoitusten luonne on aina ollut hyökkäyksellinen ja niiden kohdetta ei edes erikseen tarvitse mainita. Tämän vuoden maaliskuussa USA järjesti Etelä-Korean maa,- meri,- ja ilmatilassa massiivisen sotaharjoituksen. ”Key Resolve/Foal Eagle”-työnimellä tunnettujen harjoitusten meriosuus tapahtui USA:n puolustusministeriön tiedonannon mukaan juuri samalla alueella, missä Cheonan upposi. Aiemmin mainitun Bangyongin saaren tuntumassa pidettiin Pentagonin mukaan ”yhdet maailman suurimmista simuloiduista harjoituksista” (saarella muuten on USA:n tukikohta ja erittäin paljon erilaista vakoilu-ja navigaatiotekniikkaa). Virallisesti harjoitukset päättyivät 18.maaliskuuta, mutta Asia Times-lehden mukaan alueella jatkettiin harjoituksia pienemmässä mittakaavassa vielä Huhtikuun 30:een päivään asti. Samaan aikaan kun Cheonan upposi, USA:n sota-aluksia operoi samalla alueella. Tällainen fakta ei vielä todista mitään. Mutta kuten poliisin työssäkin, kaikki rikospaikalla ilman selkeää motiivia olevat ovat poikkeuksetta epäiltyjä. Samalla herää kysymys, miksi ihmeessä pohjoiskorealaiset sukellusveneet menisivät seikkailemaan alueelle, joka kuhisee amerikkalaista kalustoa?

Kuinka välttää tulevat ”cheonanit”?

Olipa syyllinen kuka hyvänsä, asia on hyvä selvittää juurta jaksain. Se on kuitenkin selvää, että jatkossa Cheonanin kaltaisia tapauksia tulee todennäköisesti tapahtumaan lisää, ellei kysymystä Koreoiden merirajasta ratkaista. Ainoa tie tähän on Korean sodan aseleposopimuksen korvaaminen USA:n ja Pohjois-Korean lopullisella rauhansopimuksella. Tätä kautta on mahdollisuus selkiyttää rajakiistat, turvata Itä-Aasian rauha ja lopettaa alueen varustelukierre. Vasta kun rauha Korean niemimaalla on turvattu ja ulkomaiset joukot ovat sieltä poistuneet, Koreoilla on mahdollisuus realistisesti keskustella niemimaan riippumattomasta ja rauhanomaisesta jälleenyhdistämisestä.

Pohjois-Korea teki jo tammikuussa 2010 aloitteen aseleposopimuksen korvaamisesta rauhansopimuksella. Tässä yhteydessä se myös korosti, ettei se enää tarvitse ydinasetta, mikäli USA sitoutuu ystävällisten suhteiden rakentamiseen rauhansopimuksen kautta. Pohjois-Korean aloitetta pidetään konkreettisena ja se on saanut kehuja ympäri Itä-Aasiaa, mutta Obaman hallinto ei siihen ole reagoinut. Syitä tähän on monia ja niistä vähäisin tuskin on, että rauhansopimus merkitsisi USA:n geostrategisten-ja poliittisten etujen murentumista alueella.